Sattumusten suma sävytti Liikaloiden paluumuuttoa Uuteenkaupunkiin

Tunnelmallisen puutalon ovikellon soidessa vastaan juoksee innokkaimmin Liikalan perheen lemmikki, Laku. Mustan kääpiövillakoiran silmät napittavat tulijaa uteliaasti, valmiina leikkiin.

– Kääpiövillakoirana me Laku ostettiin, mutta se taitaa kyllä olla vähän venähtänyt tapaus, luonnehtii Arttu Liikala ja nauraa.

Tietyllä tavalla venähtänyt tapaus on ollut myös paluumuutto Uuteenkaupunkiin, mistä perhe lähti kohti vuoden mittaista sapattivapaata vuonna 2016. Yhtä perheen aikuiset, Marjo ja Arttu, olivat siinä vaiheessa pitäneet kymmenen vuotta, saaneet kaksi lasta, omakotitalon ja säännöllisen arjen.

Pinnan alla kyti kuitenkin ajatus, että elämä voisi olla muutakin kuin perusarjessa kahlaamista.

– Mietimme, että joko teemme irtioton nyt, kun lapset ovat vielä pieniä tai sitten vasta joskus, kun olemme itse eläkkeellä. Mutta eihän eläkkeistä ole mitään takeita, joten parempi oli lähteä heti, Arttu kertoo. – Jos haluaa mennä, pitää mennä.

Jos haluaa mennä, pitää mennä.

Liikalat myivät talonsa, pakkasivat perheen asuntovaunuun ja starttasivat ilman kovin tarkkoja suunnitelmia. Lähdön hetkellä taskussa oli laivalippu Tallinnaan ja ajatus siitä, että reissussa oltaisiin korkeintaan vuosi.

Vuoden ajan matkalla lopulta menikin. Valtaosan ajasta perhe vietti Espanjassa, mistä Arttu sai talveksi töitä.

Kun paluun hetki lähestyi, vahvistui myös ajatus siitä, että ehkä asua voisi muuallakin kuin tutussa Uudessakaupungissa. Liikalat asettuivat Heinolaan, lähelle Artun vanhempia.

– Oli heikko hetki, kun kuvittelin voivani asua jossain muualla kuin täällä, myöntää Marjo Liikala nauraen.

Merikaupungin tytölle sopeutuminen sisämaahan tuntui hankalalta. Ei siksi, että Heinolassa itsessään olisi ollut mitään vikaa, paikka ei vain tuntunut kodilta. Pääkaupunkiseudulta lähtöisin olevalle Artulle kotiutuminen oli helpompaa.

– Olin jo rauhoittunut ensin Naantaliin tempoon ja sitten Uuteenkaupunkiin. Siirtymä Heinolaan ei sinänsä tuntunut enää suurelta, hän sanoo.

Marjo kuitenkin kaipasi kotiin. Kun pandemia runteli maailmaa, Liikalat päättivät vielä kerran lähteä. Talo laitettiin myyntiin juuri, kun asuntokauppa oli parin aktiivisen vuoden jälkeen ehtinyt tyssähtää. Ostajaehdokkaita ei ollut, ja talo vedettiin pois markkinoilta.

Sitten peliin astui sattuma.

Sitten peliin astui sattuma. Tai oikeastaan kävi makuulle, suoraan hetkeä aiemmin hierojaksi valmistuneen Marjon työpöydälle.

– Asiakas alkoi jutella, että hän etsi perheelleen juuri meidän talomme mukaista kotia, Marjo muistelee. – Minä tietysti jatkoin ammattimaisesti hieromista, vaikka päässä myllersi, voisiko tästä syntyä nyt jotain.

Lopulta hierontapöydän äärellä alkanut jutustelu johti kauppoihin, ja paluu länsirannikolle alkoi tuntua todelta.

Jos talon myynnissä pelissä olivat sattuman sormet, uuden kodin hankinnassa näppinsä tuntui olevan itse kohtalolla.

– Kirjoitin Facebookiin ilmoituksen, että etsimme taloa Uudestakaupungista. Viestejä tuli aika paljon, Marjo kertoo.

Joukossa oli myös ilmoitus keskustassa sijaitsevasta puutalosta, joka soveltuisi erillisen sisäänkäyntinsä ansiosta myös Marjon yritystoimintaan. Taloa katsomaan Marjo ja Arttu menivät vasta kuitenkin toisen kohteen mentyä sivu suun.

Olen käynyt tässä talossa monta kertaa

– Vasta silloin tajusin, että minähän olen käynyt tässä talossa monta kertaa, Marjo muistelee. – Talon alakerrassa oli aikanaan Rantasen Keijon verstas, jossa valmistui myös meidän aiemman kotimme kalusteita. Soitimme Keijon kanssa haitaria, ja hän oli minulle paitsi bändikaveri myös vähän kuin varaisä.

Marjon mielessä päätös syntyi heti tutun verstaan ovella – hän oli tullut kotiin.

Arttukin lämpeni ajatukselle nopeasti, olihan talo tiloiltaan ja sijainniltaan vaimon yritystoimintaa ajatellen liki täydellinen. Myös koulu ja harrastukset olisivat lähellä nuoriksi kasvaneille tyttärille, Tildalle ja Sennille.

Joulukuulle saakka Arttu pendelöi vielä vanhaan työpaikkaansa, joten täysipäiväistä uusikaupunkilaisuutta on takana vasta muutama kuukausi.

Uki on toimivan kokoinen kaupunki

– Tänne oli helpompi palata kuin tulla ensimmäisen kerran, kun jo tiesi, mihin tulee, hän sanoo. – Uki on toimivan kokoinen kaupunki. Riittävän iso, että tarjolla on kaikki peruspalvelut ja riittävän pieni, että täällä on helppo toimia.

Uusvanha kotikaupunki tarjoaa puuhakkaalle perheelle sopivasti tekemistä: telinevoimistelua, ratsastusta, ulkoilua ja musiikkia. Mahdollisuuksia on monia, ja jotain uuttakin on mahdollista matalalla kynnyksellä aloittaa.

Haitaria ja saksofonia soittava Marjo ajaa toistaiseksi viikoittain bänditreeneihin Turkuun.

– Minusta kaupunki on juuri sopivan kokoinen, täällä on riittävä rauha ja kaikki mitä ihminen tarvitsee. Minulla on sellainen olo, että nyt olen palannut kotiin, hän sanoo ja lisää sitten hymyillen: – Vielä kun olisi paikallinen big band, niin kaikki olisi täydellistä.

^{Urheiluseurat}

^{Kulttuuripalvelut}