Kahjo suomalainen

Hannah Knies hörppää kahvia ja murtaa palan uunituoreesta vehnäsestä kahvilan pöydässä. Sana kristallipulla taittuu saksalaisen Hannahin suussa hämmästyttävän hyvin, samoin juttelun lomassa esiin nouseva työväentalo.

– Minä vasta harjoittelen suomea, hän kainostelee, kun kehun lausumista.

Perisuomalainen kursailu on ilmeisesti ehtinyt tarttua jo muutamassa vuodessa.

Juuri Suomea ja suomalaisuutta Hannah rakastaa. Kun hän matkusti ensimmäisen kerran ystävänsä luokse Helsinkiin 18 vuotta sitten, kodin tuntu oli heti voimakkaasti läsnä.

– Tiedän, ettei sille ole mitään loogista selitystä, mutta tunsin heti jonkinlaista yhteyttä tänne, vaikka en puhunut silloin vielä sanaakaan suomea, hän kertoo. – Mutta täällähän kaikki puhuvat englantia! Hullaannuin suomalaisesta luonnosta ja ihmisistä.

Kun Hannah matkusti kotiin hän näki kaiken sinivalkoisten silmälasien läpi ja onnistui vakuuttamaan myös silloisen poikaystävänsä Suomen upeudesta. Seuraavalle lomalle he matkustivat yhdessä.

Lomamatkoista Suomeen tuli säännöllisiä. He kiersivät eri kaupungeissa, yöpyivät mökeissä ja ihastelivat puhdasta, ovelle saakka ulottuvaa luontoa. Taustalla oli koko ajan ajatus jostain lomailua pysyvämmästä – voisiko Suomesta tulla heille oikea koti?

– Olen aina tehnyt päätökseni sydämellä, sen mukaan, mikä tuntuu oikealta, Hannah sanoo.

Ja Suomi tuntui oikealta.

Lopullisesti palaset loksahtivat paikoilleen, kun hakukone vei Hannahin Pirkholman matkailun verkkosivuille. Hannah tunsi, että Uudenkaupungin saaristomaisemissa sijaitsevaan mökkikylään heidän olisi päästävä.

– Sen kesän lomasuunnitelmat oli jo tehty, mutta halusin tehdä varauksen valmiiksi seuraavalle kesälle, joten ilmaannuimme paikalle ilmoittamatta. Sattumalta oven avasi nainen, joka ei puhunut englantia ja ilmoitti, että “suomea vaan”. Jotenkin sain kuitenkin käsin ja jaloin selostettua, että haluaisimme varata mökin, Hannah nauraa.

Varaus seuraavalle kesälle onnistui. Ja kymmenelle kesälle sen jälkeen.

– Sitten muutimmekin jo pysyvästi Uuteenkaupunkiin.

Intuitio oli ollut koko ajan oikeassa. Nyt, runsaan kolmen vuoden jälkeen, Uusikaupunki tuntuu edelleen loppuelämän kodilta. Siitäkin huolimatta, että Hannahin ja puolison elämänkumppanuus on muuttunut sittemmin ystävyydeksi.

– Asumme molemmat Uudessakaupungissa. Jatkamme Suomi-unelmaamme edelleen, nyt vain erikseen, Hannah sanoo.

Työssään Hannah auttaa muitakin ihmisiä jäsentämään, mitä he todella elämältään haluavat ja ohjaa heitä myös konkreettisesti eteenpäin kohti omannäköistä elämää. Kansainväliset asiakkaat ja yhteydet ympäri maailman hoituvat rivitalokodista käsin.

Liikuteltava työ oli yksi edellytys sille, että Uuteenkaupunkiin muutto oli mahdollista toteuttaa.

– Asun lähellä kaikkea: palveluita, metsää ja merta. Rakastan sitä, että saan asua lähellä rantaviivaa, veden äärellä kaikki muu unohtuu, oli takana kuinka raskas työpäivä tahansa.

Muutkin suomalaiset valttikortit Hannah on ottanut omakseen: rakkaus saunaan, avantoon ja talven kirpeisiin pakkasiin ovat saaneet ystävät kutsumaan häntä kahjoksi suomalaiseksi.

– Ja siis nimenomaan suomalaiset ystävät, Hannah nauraa.

Eikä siinä vielä kaikki! Hannah paljastaa pitävänsä myös suomalaisesta musiikista – Stam1nasta ja Apocalypticasta. Aivan erityisesti hän rakastaa suomalaista tangoa ja sen legendoja, kuten Laila Kinnusta ja Tapio Rautavaaraa.

– Nyt olen myös alkanut käydä lavatansseissa. Pidän lavatanssikulttuurin selkeydestä, siitä että ihmiset hakevat toisiaan tanssimaan, sitten pyörähdellään kaksi kappaletta yhdessä, hän sanoo.

Uuttakaupunkia Hannah ylistää estoitta. Kaupungin ystävällistä ja muut huomioon ottavaa yhteisöä, merellisyyttä ja luonnon läheisyyttä, palveluja ja tapahtumia. Hän kertoo kohdanneensa ainoastaan ystävällisiä ihmisiä – jokainen eteen tullut haaste on ratkennut hyväntahtoisten kaupunkilaisten avustuksella.

– Saksassa ihmiset ovat ehkä avoimemmin kiinnostuneita muista ja katsovat herkemmin silmiin, ihan vaikka kadulla. Suomalaisten avoimuus on passiivisempaa, mutta ei koskaan torjuvaa. Tiedän, että minun tehtäväni on ottaa askel heitä kohti.

Sitten on vielä yksi suomalainen tapa, joka hivelee Hannahin itäsaksalaisia juuria: Suomessa ihmiset ovat aina ajoissa.

– Siitäkin tulee kotoisa olo, kun tiedän, että asiat aloitetaan täsmällisesti, eikä varttia yli, hän sanoo hymyillen ja haukkaa viimeisen palan kristallipullastaan.