Uniikki pala Suomen elokuvahistoriaa

Valkokankaan eteen asettunut orkesteri viritteli soittimiaan, kun ensimmäiset asiakkaat astelivat sisään elokuvateatteriin. Istumapaikkoja pitkässä ja kapeanmallisessa salissa oli 187, ja mykkäelokuvia säestävälle orkesterille oli paikka etummaisen penkkirivin ja valkokankaan välissä.

Aivan ensimmäinen elokuvanäytös Alisellakadulla sijaitsevaan vanhaan talousrakennukseen remontoidussa elokuvateatterissa järjestettiin sata vuotta sitten, tarkalleen 15.1.1924. Elokuva oli yli parituntinen eepos, mykkäelokuva Englannin kuningatar Elisabeth ja Essexin kreivi.

Uutuuttaan hohtavan elokuvateatterin nimeksi oli annettu Pallas.

Sadan vuoden aikana teatterin nimi on ehtinyt vaihtua moneen kertaan: ensin Pallaksesta Astraksi, sitten Suomeksi, tämän jälkeen Bio-Revyksi ja lopulta 40-luvun alussa Kuvalaksi. Muuttuneista omistajista ja nimistä huolimatta elokuvat ovat pyörineet samassa kiinteistössä tauotta jo sadan vuoden ajan. Kuvala onkin yksi Suomen vanhimpia jatkuvasti toiminnassa olleita elokuvateattereita.

Viimeiset parikymmentä vuotta Kuvalan puikoissa on häärinyt Tero Vall, muusikko, josta tuli elokuvateatteriyrittäjä sattuman kautta.

– 90-luvulla hankittiin asunto Vehmaalta, ja samaan kauppaan kuului paikkakunnan vanha elokuvateatteri. Puolisen vuotta siinä katseltiin ja mietittiin, kunnes päätettiin kokeilla elokuvien pyörittämistä. Kun oli kerran tilat ja laitteistotkin jo valmiina, Vall kertaa.

Vehmaan pieni Kuva-Tähti lähti pyörimään niin lupaavasti, että muutamaa vuotta myöhemmin Vall innostui hankkimaan toisenkin teatterin, tällä kertaa Eurasta.

Kuvalan omistajaksi Vall siirtyi vuonna 2005.

– Siihen aikaan pelattiin vielä filmikelojen kanssa. Pienelle paikkakunnalle elokuvan sai aina vain viikoksi kerrallaan. Siinä sitten pelattiin näiden teattereiden välillä niinkin, että vietiin välillä kela yhdeksi illaksi Uudestakaupungista Vehmaalle, kun se oli niin pieni teatteri, että sinne oli hankalampi saada elokuvia.

Vasta 2011 Kuvala pääsi siirtymään digiaikaan ja painavien filmikelojen kärrääminen päättyi. Samalla näytössali sai uudet mukavat istuimet. Istumapaikkoja salissa on nykyään 71.

– Sellainenkin suunnitelma tässä on ollut, että olisimme rakentaneet toisen salin tuonne nykyisen salin taakse, Tero Vall paljastaa. – Siitä on piirustuksetkin olemassa. Mutta sen verran hankalaksi toiminta käytännössä tällaisessa vanhassa rakennuksessa menisi, että kyllä se taitaa jäädä tekemättä.

Kaksi salia helpottaisi aikataulullista painetta, kun molemmissa voisi esittää elokuvia samaan aikaan, ehkä hieman porrastetulla aikataululla. Yhden salin esitysten suunnittelu on aikamoista palapeliä, kun illan aikana on yritettävä ehtiä näyttää useampia elokuvia.

– Siinä vähän tuppaa joku aika olemaan turhan aikaisin ja joku taas liian myöhään.

Jos Vall jotain on leffateatterin pitäjänä oppinut, niin sen, että kaikki vaikuttaa kaikkeen eikä mistään voi koskaan olla varma. Jos Eurassa jokin elokuva uppoaa yleisöön, se ei välttämättä vedä katsojia Uudessakaupungissa. Ja päinvastoin.

– Myrskyluodon Maija oli selvästi uusikaupunkilaisten elokuva, oli vähän niin kuin kotikenttäetu. Useammin nämä suomalaiset ovat tavanneet sijoittua johonkin Pohjanmaalle, jolloin me jäädään katsojaluvuissa kauas jälkeen. Nyt oli toisin päin.

Kotimaiset elokuvat ovat Uudessakaupungissa suosittuja. Vuonna 2006 ilmestynyt Matti-elokuva on Vallin muistin mukaan viimeinen, jonka esityksestä jouduttiin iso osa katsojista käännyttämään pois, kun salista loppui tila. Ulkopuolelle jäi suurin osa jonottamaan tulleista katsojista.

Elokuva oli siitäkin syystä erityinen, että se saatiin Kuvalaan ensi-iltaan samaan aikaan kuin suurempiinkin kaupunkeihin.

– Matti sai olla myös poikkeuksellisesti meillä jopa kaksi viikkoa. Nykyisin vastaavat elokuvat pyörivät elokuvateattereissa pari-kolme kuukautta.

Ovatko uusikaupunkilaiset sitten aktiivisia leffassa kävijöitä? Syys- ja talvilomilla Vallin mukaan ainakin ovat.

– Uusikaupunkilaiset osaavat kyllä arvostaa omaa elokuvateatteria ja antavat hyvää palautetta, Tero Vall tuumii.

– Mutta kyllä toki enemmänkin porukkaa saisi käydä. Jos jokainen kaupunkilainen kävisi vaikka yhden kerran vuodessa, se olisi jo todella hyvä katsojaluku meille.

Niinpä. Kuvalan kapeat puuovet, jalan alla narahtelevat lattialankut ja pienen aulatilan lasien takaa myytävät popcornit aiheuttavat kokijalleen lämpimiä tunteita – uusimman ensi-iltaelokuvan katsominen jopa 160-vuotiaassa teatterirakennuksessa on kokemus, jota ei kovin monessa Suomen kolkassa ole mahdollista kokea.

Pidetään me uusikaupunkilaiset siis siitä kiinni.