Äitiys-excel
- Vaikka äitiys pakottaa välillä polvilleen, on sydän taas seuraavassa hetkessä täynnä rakkautta ja toivoa, kirjoittaa uusikaupunkilainen yrittäjä ja kolmen lapsen äiti Päivi Sappinen.
”Kiittämättömyys on maailman palkka”, muisti äitini aina huomauttaa minulle ja veljelleni, kun murrosiässä emme olleet hänen kanssaan asioista samaa mieltä, nakkelimme niskojamme ja ikäkaudelle tyypillisesti kuvittelimme ymmärtävämme maailmasta aika paljon. Tai ainakin enemmän kuin aikoja sitten kalkkeutuneet vanhempamme.
Silloin se tuntui epäreilulta: kiitinhän minä aina ruokapöydästä noustessani ja viikkorahan saatuani. Mitä muuta se nyt vielä vaati? Pokaalia? Punaista mattoa? Kruunua ja viittaa?
Nyt itse kolmen teini-ikäisen äitinä ymmärrän, mitä äitini tarkoitti. Ei hän pokaaleja kaivannut, hän halusi vain tulla huomatuksi.
Nimittäin se, mitä äidin korvien välissä tapahtuu, ei ole aivan vähäistä. Nykyisin sille on hieno nimikin – metatyö – mutta vielä 90-luvulla sitä kutsuttiin ihan vain äitiydeksi. Se on hienovaraista ja huomaamatonta, mutta äärimmäisen tärkeää työtä saumattoman perhearjen takaamiseksi.
Äidit ovat mestareita havainnoimaan, huolehtimaan ja muistamaan. Äidin päässä suriseva excel-taulukko merkitsee ja ynnää lakkaamatta, vaikka kukaan ei sitä ympärillä havaitsisikaan. Äiti huomaa muutokset perhedynamiikassa, kaveripiirissä ja asenteissa, muistaa synttärit, nimpparit, lelupäivät ja metsäretket ja havahtuu aamuyöllä miettimään, missä keskimmäisen lapsen uikkarit on, kun ensi viikolla menevät koululiikunnassa uimahalliin.
Arjen aikataulut on tallennettu äitiys-exceliin niin visusti, ettei niitä edes huomaa. Arki nyt vaan pyörii itse laaditun kellotaulun mukaisesti.
Oma sarakkeensa äitiys-excelissä on murehtimiselle – ja leveä sarake onkin. Aikataulujen, järjestelyn ja asioiden jiiriin asettelun sekaan mahtuu nimittäin myös aimo annos erilaisia skenaarioita siitä, mitä kaikkea voi sattua. Äiti pyytääkin ystävällisesti jälkikasvuaan vastaamaan puhelimeen tai olemaan muuten tavoitettavissa ihan vain, jotta pystyisi hengittämään vapaammin, ei vahtiakseen tai tehdäkseen kiusaa.
En usko, että äitiydessä voi koskaan tulla valmiiksi. Se on elämänmittainen koulu, jossa olen itse ehkä juuri ja juuri saanut suoritettua perusopinnot. Vaikka välillä riittämättömyys on pakottanut polvilleen, ei tarvita kuin luolaansa koteloituneen teinin pieni ohimennen lausuttu lämmin sana, niin sydän on taas täynnä toivoa ja rakkautta.
Onkohan ylipäänsä olemassa mitään liikuttavampaa kuin murrosikäisen pojan murahtama ”äiti”. En usko.
Vanhemmuus on siitä mukavaa, että kasvatusvastuu jakaantuu aika tasaisesti puolin ja toisin. Itsestäni ainakin tuntuu, että lapset ovat kasvattaneet minua vähintään yhtä paljon kuin minä heitä. Ilman lapsia olisin väistämättä eri ihminen. En yhtään huonompi, mutta erilainen.
Kaikesta kiittämättömyydestä, riittämättömyydestä, syyllisyydestä ja huolesta huolimatta olen valtavan kiitollinen, että saan olla äiti. Äitiys myös vain paranee vanhetessaan – tämä lohdutukseksi myös pienten lasten kanssa univajeissaan suoriutuville vanhemmille.
Vaikka pidän kukista, suklaasta ja lahjoista, vielä enemmän ilahdun arjen pienistä huomionosoituksista – halauksista, kauniista sanoista, huomatuksi tulemisesta. Niitä toivon kaikille äideille ja äidiksi itsensä tunteville paitsi äitienpäivänä myös ympäri vuoden.
