Purjehtien uuteen kotisatamaan

Täydellisempää talvi-idylliä saa hakea – vastasataneen lumen peittämät kadut, vanhojen talojen ikkunoista tuikkivat tunnelmavalot ja ylös johtavien portaiden juurella hennosti lepattava kynttilä. Kristiina Karin ja Petteri Niemisen kotiin, vanhan kivitalon toiseen kerrokseen, noustaan ensin talon seinustan portaita ja sitten sisäkuistin vanhoja rappusia.

Yläoven takaa avautuu kaunis ja valoisa koti lautalattioineen ja vaaleine seinineen. Toisen kerroksen suurista ikkunoista näkyy kauas. Tunnelmallista maisemaa kehystävät pakkasen puraisemat puut ja taivaalta hiljaa leijailevat lumihiutaleet.

 

 

– Jos oikein tarkkaan katsoo, tuolta puiden välistä pilkottaa merikin, Kristiina Kari vakuuttaa nauraen.

Vaikka jään peittämää merta ei juuri nyt erota, siellä se kuitenkin on, ihan kivenheiton päässä. Juuri kuten perhe toivoikin.

Nelihenkinen perhe, Kristiina ja Petteri sekä lapset, 7-vuotias Soila ja viiden vanha Lauri, ovat totutelleet uuden kotinsa näkymiin runsaan puolen vuoden ajan. Muuttoa Helsingistä vanhoille kotiseuduille Uuteenkaupunkiin he olivat pohtineet aina silloin tällöin jo Soilan syntymästä saakka, mutta vanhempien työt ja pääkaupunkiseudulle rakentunut elämä painoivat luonnollisesti vaakakupin toisella laidalla.

 

 

Petteri viihtyi omassa sähköverkkoalan työssään, ja porvoolaisessa Steiner-koulussa lähes sen alkumetreiltä lähtien työskennelleen Kristiinan oli vaikea ajatella vaihtavansa työpaikkaa.

– Työ tuntui vähän kuin omalta vauvalta, me oltiin sitä niin omista selkänahoistamme rakennettu. Siitä luopuminen tuntui vaikealta, hän myöntää.

Toisella puolella painoi kuitenkin haave rauhallisemmasta arjesta ja perheajasta, jota voisi viettää muuallakin kuin pitkissä autoletkoissa istuen. Lisäksi molempien perheitä, Uudessakaupungissa asuvia vanhempia, isovanhempia ja sisaruksia, ehdittiin nähdä vain satunnaisilla viikonloppureissuilla.

Lopulta syksyllä 2021 hetki tuntui otolliselta: Petteri pystyisi hoitamaan työnsä etänä ja Soilan koulun alkuunkin olisi vielä riittävästi aikaa, jotta muutto saataisiin hoidettua ennen opiskelutaipaleen alkamista.

– Ja sitten me päätettiin repäistä, Kristiina sanoo.

Päätöksen jälkeen palaset alkoivat loksahdella paikoilleen – Kristiinan tyhjillään ollut lapsuudenkoti isovanhempien talon yläkerrassa oli vapaana, Petteri sai uuden työn lähempää ja Kristiinallekin järjestyi työpaikka turkulaisesta Steiner-koulusta.

– Tosin ennen ensimmäistäkään työpaikkaa hoidin liittymisen paikalliseen veneseuraan ja veneelle talvisäilytyspaikan, Petteri nauraa. – Asiat tärkeysjärjestyksessä.

 

 

Ja mikäpä olisikaan ollut veneilevälle perheelle sopivampaa kuin saapua uuteen kotisatamaansa purjehtien. Vene noudettiin viimeisenä, kun muu muuttokuorma oli jo saatu siirrettyä Uuteenkaupunkiin. Parin viikon kesälomapurjehduksella paattiin vaihtui uuden veneseuran lippu ja perhe pääsi rauhassa kelluen siirtymään pikkukaupunkilaisiksi.

Ensimmäiset kuukaudet uudessa kotikaupungissa ovat tuoneet perheen elämään kaivattua rauhaa.

– Tavallaan arki ei ole muuttunut paljoakaan, edelleen käydään töissä ja päiväkodissa ja lapset harrastaa iltaisin vielä enemmän kuin aiemmin, mutta jokin rauha ja seesteisyys on nyt läsnä, Petteri sanoo.

 

 

Enää perhe ei istu iltoja autossa harrastusreissuilla, vaan Soilan viulutunneille, Laurin koripalloharjoituksiin ja molempien muskareihin on vain muutaman minuutin matka.

– Ympäristö tekee kaltaisekseen. Jos on kova elämisen tempo, se vetää helposti mukanaan. Tuntuu hyvältä, että uskallettiin ottaa tämä askel rauhallisempaan elämään, Kristiina tuumii. – Täällä asiat hoituvat helposti ja nopeasti, on hyvät ravintolat ja palvelut. Täältä saa lähes kaiken mitä ihminen tarvitsee.

 

 

Nelikko on nautiskellut pikkukaupunkielämästä täysin siemauksin ja ottanut kaiken ilon irti helposti saavutettavista harrasteista ja tapahtumista. Ja tietysti sukulaisten läheisyydestä.

– Meidän perheeltä ei iloa ja tekemisen meininkiä puuttunut Helsingissäkään, mutta täällä rakastan erityisesti spontaania ja välitöntä kanssakäymistä läheisten kanssa. Sitä kun äiti tai anoppi kolistelevat yllättäen rappusissa tai kun isovanhemmat kutsuvat alakertaan lounaalle, sanoo Kristiina. – Kaupunki ja sen ihmiset, ne ovat kaikkein parasta täällä.